Hyvä ultra

Kesäloma päivä 17.6 keskeytyi visiittiin hyvinkään sairaalaan.
Luvassa oli rakenne ultra ja odotukset vauvan sukupuolen selviämisellä olivat korkeat.

Saavuimme paikalle hyvissä ajoin, hiukka jännittyneenä. Kahvit kahviosta ja odotus tilaan odottamaan. Hetken istuttua kutsu kävikin jo yhteen huoneeseen.

Huoneessa äidin mahalle geelit, tällä kertaan jonkun toisen toimesta. Sitten vain pituutta ja painoa arvelemaan.
Jännitys nousee, hiki alkaa valua, kauhea tilanne, monitoria ei välillä edes uskalla katsoa.
Katse pälyilee seinille ja väliin taas monitoria, muutamia valkoisia täpliä mielessäni manaan pieniksi kiveksiksi.

Kätilönä toimii vanhempi rouva ja mukana reipas nuori harjoittelija. Lopuksi he kysyvät haluammeko tietää vauvan sukupuolen ja kuin kuoro sodassa yhteen ääneen huoneeseen kajahtaa pieni sävel... Haluamme.

Kätilö tarkentaa ja tarkentaa, aika kuluu, kädet hikoavat. Tytöltä näyttää toteaa harkkari, Isi toteaa samaan hengen vetoon, oletko ihan varma. siinä vaiheessa, kokeneempi kätilö kääntyy katsomaan ja toteaa että ihan varmasti. Enempää en heille pystykään kommentoimaan. Huomaamattomasti pyyhkäisen silmäkulmaa ja yritän pitää itseäni kasassa. Poistumme hiljaa hissiin onnesta soikeana.

Parkkipaikalla autoon tullut parkkisakko ei saa fiilistä latistettua, totean vain että olisin voinut maksaa suuremmankin summan.

Autossa alan miettimään tulevaa tyttöä ja päätän alkaa harjoittelemaan kitaran soittoa,
että voin laulaa tulevalle, tyttö vauvalle Ultra Braan kappaletta: Minä suojelen sinua kaikelta.

Se oli Ultra Bra

Itkuhälytin

    Anoppi osti taannoin itkuhälyttimet, ja ohjekirjaa lukiessani totesin niiden olevan ihan normaalit radiopuhelimet. Latasin puhelimiin virtaa ja kokeilimme niitä, aluksi seisoin saunassa ja puhuin vaimokkeelle joka oli olohuoneessa. Vaimoke lähti rattailla tekemään lenkkiä ja otti puhelimen mukaansa. Parin kilometrin päässä toisistamme aloimme puhumaan kuuluvuus oli hyvä. Vaimoke sanoi että puhuisi hiljempaa kun oli menossa yhden pihan ohi missä oli porukkaa ulkona syömässä. Minä siitä innostuneena huusin radiopuhelimeen; Hei äiti vaikka mä oonkin 21 vuotias onko mun vieläkin pakko olla rattaissa.... Vaimoke tuli aika vauhdilla kotiin. Sen jälkeen puhelimia on käytetty ainoastaan itkuhälyttiminä.

Supersankari

     Meidän perheessä määrätyt kotityöt ja lasten hoito jutut jakaantuvat tasaisesti, tietysti silloin kun olen paikalla (vaimoke on tästäkin eri mieltä). Olen huomannut ettei vaimoke niin perusta imuroinnista ja minulle se taas on miellyttävä tapahtuma, mikä sen parempaa kun vääntää imurista tehot täysille 1200 ja antaa mennä. Isän vauhdin hurmassa pölyt saavat kyytiä, välillä myös jalkalistat.
Tuttipullojen pesemisestä nautin olenhan siihenkin keksinyt oman syystemin, radio pauhamaan, tutit irti ja fairya niihin, pulloihin myös, harja heilumaan ja odotusta että vesi kiehuu, radiosta soi; keitä ne on ne sankarit.
Vaippojen vaihto on myös mukavan haasteellista ja palkitsevaa, mikä parempaa kun pyyhkiä kakkaa pyllystä pois, adhd liikkuu edessä ja nauraa ettei ton ison ihmisen tekemisestä mitään tule. Yleensä isi onnistuu tässäkin.
     Isät tässä vaiheessa ajattelee että äidit pitävät heitä supersankareina. Isät myös ajattelee että äidit samassa tilanteessa tekevät työtänsä.
Vaimoke sinä olet mun SUPERSANKARI.

Kuume nousee...

          Kävin katsomassa uutta tilavaa perheautoa, perheemme on lisääntynyt ja toiveissa on vielä lisääkin vaipan vaihtoa. Auto kuume alkoi samantien nousta. Aloin miettiä äitien vauvakuumetta. Jos se on yhtään samalla tasolla kuin isien autokuume, miten ihmeessä äidit kestävät sen pitkän odotuksen. Itse en vauvakuumetta koe niin pahana, toki toivon lasta ja olen innoissani siitä. Autonhan saa kun vaan menee liikkeeseen ja se on siinä. Voi äitejä totean.

          Työpaikkaame tuli uusi kaveri töihin ja muutaman keskustelun jälkeen huomasimme asuvamme samalla suunnalla. Kimppakyyti oli alkanut. Rattoisat aamu ja päivä kyyti keskustelut toivat ilmi että heidän perheessä odotellaan uutta tulokasta. Eilen tullessamme töistä kotiin, keskustelimme kuinka autoon saa vauvan istuimen laitettua kiinni. Siitä keskustelu siirtyi sittereihin ja muihin vauvalle tärkeisiin tarpeisiin. Vaihdoimme ajatuksia innoissamme, meillä on ainakin yksi yhteinen asia, vauvat. Tohkeissamme kun olimme matka taittui rattoisasti ja odotan innolla seuraavaa aamua. Äidit varmaan ajattelee, et siellä ne äijän köriläät menee töihin ja puhuu auton hevosvoimista ja muusta turhasta. Osataan mekin olla pehmoja.

Kyllä isi osaa

Katsoin Danielia, kun hän istui sitterissä tänään, hän oli rauhallinen ja seurasi kun isi touhusi. Laitoin valmiiksi paikkoja ja lapsenhoito tarvikkeita. Tuttipullot ja tutit kiehautin kattilassa. Vinkkasin pojalleni että olemme nyt aivan kahden. Seuraavaksi otin esille vaipan, pyllypyyhkeet ja kuivan bodyn, jos sille olisi tarvetta. Silmäilin helistimien paikan ja kaikki lelut, mistä olisi tarpeen tulleen ollut apua. Laitoin lastenrattaat oikeaan asentoon ja varmuudeksi otin esille sadesuojan jos sille olisi tarvetta. Katsoin poikaani, hän hymyili, tuli taas paljon varmempi olo. Olin varma, että nyt minulla oli esillä kaikki tarpeellinen, samassa ovi aukesi ja äiti tuli kaupasta kotiin.
Huomaan, että omalla kohdalla valmistaudun eri tavalla asioihin kuin vaimoke. Ehkäpä se on vain äitien selkärangassa tuo lastenhoito. Mutta pitää muistuttaa, että kyllä isät parhaansa yrittää.

Vauva

Meidän Daniel on tänään tasan viisi kuukautta, pieni vauva vielä mutta silti niin paljon kasvanut ja kehittynyt että tuntuu jokaisten päiväunien jälkeen isommalta. Neuvolan 4kk mitat olivat 8,6 kg ja 68,5 cm, äidin ei tarvitse mennä punttisalille kun kantelee poikaa kaikki päivät. Sen jälkeen kun Daniel alkoi istumisharjoittelut ei hän ole suostunut olemaan kuin sylissä istumassa, sitterissä viihtyy ehkä viisi minuuttia ja senkin ajan pyrkii koko ajan istuma asentoon. Lattialla kääntyy heti mahalleen ja hetken päästä alkaa huuto kun ei pääse takaisin selälleen, niinpä äidin päivät menee tällä hetkellä vauvaa kannellen. Jouduin tänään ottamaan vanhan puhelimen käyttöön kun uuden puhelimen laturi jäi reissussa sukulaisten luokse. Vanhasta puhelimesta löysin tekstiviestejä joita olin kirjoitellut loppuraskauden aikana, niissä tuskasteltiin raskausajan vaivoja kaverini kanssa joka oli myös raskaana. Silloin vannoin etten ikinä unohda miten rasittavaa on olla raskaana. Mutta nyt kun synnytyksestä on viisi kuukautta olemme miehen kanssa jo alkaneet haaveilla uudesta lapsesta mutta sitä ennen pitää pienen rakkauspakkauksen kasvaa ainakin muutaman kuukauden lisää ja äidin saada nukuttua univelkoja.

Pyykkipäivä...

Sunnuntai voisi olla hyvä pyykkäyspäivä, lapsiperheessä se tuntuu olevan joka päivä.
Tällä hetkellä kun ollaan siirrytty nuoremman kanssa hedelmä ja vihannes soseisiin, pyykki vuori kasvaa nopeammassa tahdissa. Tokihan ruokalappua käytämme, mutta jostain kumman syystä poika näyttää ruokailun jälkeen siltä, että olisi sen yllättänyt takapihan kuralätäköstä.
Pyykkipinoa lajitellessa käteeni osui vauvan sukka. Muistan kun menimme kesäkuussa Turkuun lomamatkalle. Olimme ajaneet noin 100 kilometriä kun nuorin alkoi pitää itsestään meteliä, aika oli pysähtyä. Ajoin ensimmäiseen kahvioon mikä tuli moottoritien varressa vastaan. Vaimoke hoiti ruokinta puolen itse lähdin hakemaan virvokkeita ja kahvia. Autoon istuessa tunsin takamuksessa jotain outoa ja hetken tutkiessa piti nousta autosta pois. Vilkaisu ympärille ja käsi housuihin, takamuksen ja kalsareiden välissä oli vauvan sukka. Minä nolona, yhdyin kuitenkin vaimokkeen nauruun. Vaimoke vielä kommentoi kuitenkin lopuksi, jos sun sukka housuihin pitää laittaa, laita se oikealle puolelle.